sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

двадцать восьмой

Tällä hetkellä tunnun lainaavani the Postal Servicen lyriikoita lainilta "I'm just visitor here, I'm not permanent". Kolme päivää Lapissa ja olotilat tuntuvat kyseenalaisen hämäriltä: aivan kuin olisin käymässä, lähdössä huomenna, ylihuomenna, lähiaikoina, myöhemmin. Etelä muistutti jälleen kerran paikasta, minne tunnen kuuluvani - olin onnellinen, olin kotona, olin elossa. Realiteetit iskivät päin kasvoja toden teolla tänä aamuna, kun letkeä ratikkakassin heittäminen olalle, savukkeen sytyttäminen porttikongissa ja aamukahville ulos painuminen olivat mahdottomia kehonliikkeitä. Sosiaalisen seuran puute tuntui tappavalta, tiettyjen ihmisten none existense sanoinkuvaamattoman surkealta. Samalla hoin itselleni korvien välissä, että jäljellä on vain vuosi. Vuosi näitä ihmisiä, joita rakastan, vuosi koulua, vuosi duunia. Sen jälkeen pystyn heräämään unesta, joka pakottaa silmäluomeni vain puoliavonaisiksi joka ikinen aamu.

Edes persoonat satoja kilometrejä toisesta suunnasta eivät poistaneet tunnetta kaipauksesta. Jätkänkynttilän sillan alla tuloksena ei ollut muuta kuin tärinää, muistoja ja kaikuja. Perjantain syli oli kahdesta kuukaudesta huolimatta vieras, vaikea, väärältä tuntuva.

I don't need love and love doesn't need me. At least when I'm here.

Heinäkuun lopulla lienee hyvä aika vaipua määrittelemättömän mittaiseen talvihorrokseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti