keskiviikko 29. elokuuta 2012

тридцать седьмой

Kaksitoista pitkää kuukautta sitten kävelin samoja katuja valojen uhratessaan palan loistettaan märkänä kiiltävään asfalttiin. Silloin kääriydyin tiiviimmin valkoiseen trenssiini ja toivoin olevani joku muu ja jossain muualla. Tänään kääriydyin tiiviimmin siniseen flanelliin samoilla tuntemuksilla. Vaikka olen manifestoinut pärjääväni yksin muiden muodostaessa kultareunuksisia parisuhdekuvioitaan kuin kiusaten ympärilleni, tunnen välillä putoavani yksinäisyyteen.

Minä, joka todisti vielä kuukausi sitten olevansa ah niin vapaa, ah niin yksin. Kävellessäni alkusyksyn viileydessä haastan päätäni miettimään asioita kuten "osaanko enää rakastua", "haluanko minä oikeasti ketään" ja "mitä jos kuitenkin jään yksin". Kovin moni ystävistäni on orjuuttanut itsensä kuluneena vuonna puhjenneelle parisuhteelleen. Pariskunnat tuntuvat elävän samasta kehosta ja samasta sydämestä kylkiluuparien takana. Heidän kohtalonsa on vaipua niin syvään symbioosiin, että he unohtavat muut ihmiset ympäriltään - me jotka jäämme yksin.

Jos olisin missä tahansa muualla kuin täällä, tuskin tuntisin iltojen riipaisevia iskuja totuudesta. Istuisin leveällä ikkunalaudalla kahvikupin kanssa katselemassa kaupungin valoja, kuunnellen Radio Helsingin Uutta aaltoa ja Iltasoittoa. Matolla makaisi Dara, eikä elämästäni tuntuisi puuttuvan mitään olennaista (ainakaan näin mustavalkoisesti spekuloituna).

Vaikka kuinka yritän valehdella itselleni olevani onnellinen yksinkin, en pysty siihen - tiettyinä ohikiitävinä hetkinä. Ne hetket ovat juuri näitä syysiltoja, jotka muistuttavat kahden vuoden takaisesta ikävästä jolla oli mittaa 800 kilmometriä, sekä siitä suudelmasta, jonka sain Pyhän Kolminaisuuden kirkon portailla (Kaisaniemen ja Kruunuhaan reunamilla) silloiselta tulevalta tyttöystävältäni.

Syksy tekee minusta heikon.
[odotan edelleen rakkauskirjettä sähköpostiini]

3 kommenttia:

  1. Viilenevät ja pimenevät illat ajavat meidät hakemaan lämpöä ja turvaa ihmisistä, kun selviytyminen tuntuu jotenkin hankalalta. Kesäisin pystyy hengittämään vapaasti, syksyt muistuttavat usein tukehtumisen mahdollisuudesta.

    Olisipa tuo mielikuvasi totta, voisin istua maton reunalla ja ujosti silitellä Daraa. :3

    VastaaPoista
  2. No oho, aika harvoin luen tekstin jonka kanssa olen 100% samaa mieltä ja joka on ihan sanasta sanaan samanlainen kuin mitä ite ajattelen. Syksy on visuaalisesti kauneinta mitä on, ja henkisesti karmeinta mitä tiedän.

    VastaaPoista