perjantai 14. syyskuuta 2012

сорок первый

Kolmannen kerroksen mustatukkainen tyttö istui kirjoituspöydällä. Hän tuijotti surullisena harmaata taivasta, lävistäen vesipisaroiden täplittämän ikkunan mustuaisillaan. Tyttö oli uupumuksesta veltto. Pitkät jalkansa, jotka olivat aina liian paksut vaikka satunnaisesti aivan miellyttävät, oli hän asetellut sikin sokin tammialustalle. Siinä lojui hajanaisia vesiväripensseleitä, objektiiveja ja neonkeltaisia muistilappuja, joista jälkimmäisiin oli kirjoitettu kauniita sanoja, kuten "chatoyant", "philophobia" ja "uitwaaien". Lappu "nyctophilia" oli pöydästä poiketen liimattu suoraan patjan yläpuolelle. Patjan, jossa oli ruusukoristeiset liinavaatteet ja kuusi tyynyä, mutta jossa tyttö nukkui silti aina yksin.

Ikkuna avautui narahtaen ja kylmä kostea tuuli tunkeutui tihkun saattelemana sisään matalakattoiseen huoneistoon. Tyttö kaivoi kirjoituspöytänsä ylälaatikkoa, löysi etsimänsä, vei kolmanneksi viimeisen savukkeen rohtuneille huulilleen ja sytytti sen tulitikuilla. Hitaasti hän veti vaaleanharmaata usvaa sisäänsä, poski viileää lasiruutua vasten. Sulkiessaan silmänsä hän kuvitteli istuvansa ikkunalaudalla Moskovassa, tarkkaalleen ottaen Vystavochnayan metroaseman lähellä, juuri siinä mistä pystyi näkemään suoraan kohti vastarannan pilvenpiirtäjiä. Ensimmäisen kerran hän oli nähnyt ne kuusitoista täysikuuta sitten, silloin kun Julja vielä asui erinäisten vaihtelevien sipulikattokirkkojen kyljissä. Vystavochnayan asunto oli ollut Juljan hienoin. Ainakin, jos tytöltä kysyttäisiin. Mutta olisiko ketään, joka kysyisi?

Nyt hän ei ollut kuullut Juljasta pitkään aikaan. Eikä oikeastaan myöskään Valjasta, Svetasta tai Vitjasta. Eikä varsinkaan Grishasta. Saati sitten suomalaisista ystävistään. Erikoista sinänsä, sillä tyttö oli palannut Helsinkiin jo vuosi sitten. Vielä viime syksynä hän oli nauranut kädessään pullo vadelmaviiniä, polttanut pilveä parhaan ystävänsä Aleksandran kanssa parvekkeella Rastilassa ja hoiperrellut lokakuussa paljain jaloin bussipysäkille päästäkseen kotiin. Sitten kului kaksi kuukautta, ja Aleksandraa ei enää ollut. Itämeri piilotti ruumiin, ja ainoastaan se tiedettiin, että hän halusi lähteä ennen kuin meri jäätyisi umpeen.

Juuri kun tyttö oli heittämässä ikkunasta natsaa (ihan kiusallaan tiellä kulkevaan tärkeilevännäköiseen bisnesnaiseen tähdäten), hänen ajatusvirtansa keskeytyi. Kovan kolauksen saattelemana huoneeseen rämähti sateen suttaama pääskynen. Joko se oli haluamassa paleltua yhtä kuoliaaksi kuin hukkunut Aleksandra, tai sitten se oli eksynyt reitiltään etelään (aivan kuten mekin eksymme joskus). Joka tapauksessa se poukkoili ja kimpoili kaapinovista, seinistä ja kirjahyllyistä. Tyttö terästäytyi, hyppäsi pöydältä ja poimi lattialta läpinäkyvän mintunvihreän verhokankaan. Kädet kaareessa hän heilautti kangasta ja hätisteli lintua hitaasti kohti ikkunaa. Lopulta pääskynen selvitti suuntansa ja huomasi avonaisen pakotien. Kirkaisten se syöksyi ulos, takaisin rajuilmaan.

Tyttö seisoi keskellä huonetta, tuijottaen avonaisen ikkunan toisella puolen riehuvaa myrskyä. Hitaasti hän antoi kankaan valua käsistään lattialle, toivoen, että vielä jonakin päivänä hänkin lentäisi myrskyn silmään kuten äskeinen pääskynen. Tietysti ensiksi yhtä väkivaltaisesti harhaillen.

10 kommenttia:

  1. En osaa sanoo mitää muuta järkevää, ku et tykkäsin. Kirjotat just sil taval, mit mä tykkään, eli tunnen ite olevani tuol jossain tekstin seassa. :D

    VastaaPoista
  2. osaat kirjottaa iha älyttömän hyvi...joo tykkäsin!

    VastaaPoista
  3. kirjotat niikö 13 vuotias

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. itsehän kirjoitat varmaan sata kertaa paremmin kun yksinkertainen kielioppikaan ei onnistu kommentoidessa

      Poista
  4. Tekstisi oli tosi kaunista luettavaa<3 keep goin' girl, you are amazing!!

    VastaaPoista