keskiviikko 21. marraskuuta 2012

пятьдесят шестой

Tänään havahduin tajuamaan, että olin unohtanut hänen tuoksunsa. Kuukausia oli kulunut, ensilumi oli satanut, sulanut ja satanut taas uudelleen. Vielä viime kesän lopulla olisin pystynyt analysoimaan tarkasti jokaisen pienimmänkin vivahteen hänen ominaishajustaan (sen karamellisen makeuden, häivähdyksen myskiä ja aavistuksen selittämätöntä kirpeyttä). Tuoksun jättämä muistijälki oli niin vahva, että kykenin niihin aikoihin palauttamaan sen uudelleen tarpeeksi voimakkaasti mieleeni vain huvitellakseni. Kuvittelin hänet makaamaan viereeni mustat hiukset auki, suortuvien levittäytyessä valtoimenaan puuvillakankaisille Ikeasta ostetuille liinavaatteille. Säästölampun valossa kiiltavä tukka särkisi tyynyliinan ja lakanan hohtavankirkkaan puhtauden. Se oli aikaa, jolloin hän loi maailmaani yhtä jyrkän kontrastin kuin tummien hiusten ja vaalean kankaan välinen ristiriita.

Tuoksun unohtaminen vaivasi minua. Olihan hän kuitenin ollut ainoa, jota olin koskaan tosissani rakastanut. Muistin miten hän oli hakenut vielä yhden pahvilaatikollisen viimeisiä kaipaamiaan tavaroitaan heinäkuussa, auringon kumartaessa hurmeenpunaiselle horisontille. Hän oli nojannut eteisen ja keittiön väliseen ovenkarmiin kuluneessa nahkatakissaan ja hymyillyt. Kertonut muuttaneensa kesäksi Wieniin ja tavanneensa elämänsä naisen. He kuulemma istuivat kituliaan pienellä ranskalaisella parvekkeella, katselivat puistokadun päivänvarjoja ja söivät Mozartin kuvalla varustettuja suklaakonvehteja suoraan rasiasta.

Kuin käskyn saaneena kuljin hiljaisten huoneiden läpi eteiseen. Tuin käteni seinää vasten ja painoin kasvoni kiinni karmiin johon hän oli kerran nojannut. Yritin palata hänen tuoksuunsa muistojeni kautta, mutta kykenin luomaan vain usvaisen, teeskennellyn mielikuvan. Meidän aikamme oli jo liian kaukana, hän oli liian kaukana. Halusin juosta asuntoni poikki olohuoneen ikkunaan ja huutaa koko maailmalle "ÄLÄ UNOHDA MINUA", mutta tyydyin vain kääntämään selkäni karmille ja tuijottamaan lattialle heittäytyvää television välkettä. Halusin unohtaa, lakata hautaamasta kasvoja käsiini ja nukahtamasta ajatellen viimeisenä juuri häntä. Halusin vain viimein päästä yli.

(mutta jos minä halusin päästä yli, kuinka minä kykenin suuttumaan itselleni siitä, että olin unohtanut hänen tuoksunsa?)

9 kommenttia:

  1. such a beautiful story! <3 has this really happened to you?

    VastaaPoista
  2. aika koskettava hei ja saa itellekki aika sad fiiliksen, mutta sillai hyväl taval, kyl sä osaat muru!

    VastaaPoista
  3. haluisin ehkä lähettää sulle rakkauskirjeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ottaisin sellaisen mitä mieluimmin vastaan!

      Poista
  4. Aivan ihana kirjotus! Mun oli pakko lukea tuo uudestaan läpi heti perään.. Pystyn samaistumaan tuohon tosi hyvin :/ Mullakin oli tuollainen tilanne kuin sulla ja oon joskus miettiny sitä vastakin että mihin se hävis.. Mihin se muisto siitä tuoksustakin hävis. Siitä ei kuitenkaan oo noin kauaa kuin sulla joten oon tullu siihen tulokseen, että unohin sen siksi koska oon näin onnellisempi ja näin on parempi. Sitä muistoa ei vaan enää tarvinu säilyttää.

    Upee postaus, jatka samaan malliin!<3

    VastaaPoista