keskiviikko 15. toukokuuta 2013

семьдесят пятый

Huomenna illalla haluaisin kävellä istumaan sillan alle, sinne ei kaupunginpuoleiseen päätyyn. Tahtoisin virtaavan veden yhtyvän jollain keinolla pääni kanssa, saaden ajatukset kulkemaan yhtä vaivattomasti ja kivuttomasti kuin ohitse vyöryvä happi- ja vetyatomien massa. Korvien välissä pyörii sekä törmäilee liikaa tunteita, niitä, joiden olemassaolon lukitsin visusti valoisalta maailmalta niin kovin kauan. Toimelle oli syynsä ja ne tuntuvat löytyneen taas vähitellen, eivätkä koskaan niin karvaasti kuin viime vuorokausina. En tiedä miten päin olisin - kuinka konkretisoisin lausahduksen feed the flame - nyt kun varovaisimmatkin omatoimiset itseeni kohdistetut hillintäyritykset ovat osoittautuneet taas kerran invalideiksi. Pääni oksentaa tajuntaani tuhansia erilaisia pahimpien pelkojen kulminoitumia, eikä kyseisessä likakaivossa enää tunnu olevan tilaa auringonpaisteelle tai samaiselle joessa virtaavalle nesteelle, joka puskee myös satunnaisesti natriumkloridilla höystettynä silmien sisänurkista. Tämän kodin seinät, joista vielä pari kuukautta sitten rakensin turvasatamani, ovat alkaneet kaatua päälle - eivätkä ne paina saman verran kuin esimerkiksi aaltopahvi tai viime kesän kevyehkö nousuhumala Kaisaniemen puistossa. Ne ovat betonia, raskasmetallisekoitetta ja Mariaanien haudan pohjalla tuntuvaa painetta.

Lähtölaskenta maiseman ja elämän vaihtumiseen on virallisesti alkanut.

2 kommenttia:

  1. Pidän kirjoitustyylistäsi todella paljon, kuten myös tästä tekstistä. Samaistuin voimakkaasti.

    VastaaPoista
  2. huh, miten hienoa tekstiä! en edes osaa kuvailla, miten paljon tykkään sun tavasta kirjoittaa. rakastan tätä blogiasi yhtä paljon kuin Intergalacticia. pakko sanoa, et sun blogit on kertakaikkiaan täydellisiä.

    VastaaPoista